Parin päivän jälkeen on helppo sanoa, että ihanaa olla Elimäellä! Touhuttavaa riittää tavaravuoren kanssa vielä pitkäksi aikaa, mutta ideat alkavat hiljalleen hahmottua ja kalusteiden paikat löytyä.
Bruno, tuo Mustilan Musta, on sekin selvästi päässyt kotiutumaan. Se on usein toisille isoille koirille tyypillisesti varsinainen pelkuri, mutta täällä paljon vähemmän kuin muualla. Onko se tilan määrä vai mikä, mutta enää ei poika säikähdä aivan kaikkea. Uteliaana kulkee huoneesta toiseen nokka visusti maassa kiinni. Ja tottakai luvatta ruokapöydän alla herkuttelemassa, kuinkas muutenkaan.
Menneisyydestä poiketen takan vieressäkin on kiva makailla (kuvakulma hämää, ei Bruno aivan noin lähellä takkaa ole – turvallisesti hyvän etäisyyden päässä). Kohta kuuluukin varsin miehekäs kuorsaus aina aamuun saakka. Aamulla sitten hypitään riemusta kun pääsee kävelylle pyramideille (joku sanoi että meillä on pyramidimaisema, kohti Alppiruusua).
Keittiötä pitäisi nyt kiireellä alkaa muokata – mutta kun. Varmasti yksi aikaavievimmistä töistä, lopputulos varmasti hyvä mutta voihan aloituksen tuskallista vaikeutta. On sentään Osmot ostettu puupinnoille – ja syytä on ne öljytäkin.
Massiivipuiset työtasot ovat ihanat, mutta odottelen jo kovasti niitä harmaita hiuksia, joita ne aiheuttavat. On naarmua, kolhua, tahraa.. Meillä ei juuri punaviiniä nautita (eikös sillä yleensä aina paikat sotketa), mutta meillä asuu tahmatassu. Tästä yhdistelmästä sainkin pähkinän, kuinka puhdistaa rasvatahrat massiivipuusta?
Tämä ihana pöytä löytyi ihan parin kilometrin päästä Elimäeltä. Se sopii tänne kuin nenä päähän – mutta voi jestas tuota sotkun määrää, joka pintaan jää! On se laminaattipintainen pöytä vaan helppo. Mutta kun ei sellainen tänne vain sovi. Puuta sen olla pitää!
Ja tässä samalla voi taas todeta, kotiutumista edesauttaa huimasti se, kun saman tien useampi paikallinen on ottanut meihin yhteyttä myös töiden puitteissa 😊 Tästä on taas hyvä jatkaa!
